Niin ja siitä naiseudesta (tai sen puutteesta) pääsenkin varsinaiseen asiaan. Eli siitä miten yksi herneenkokoinen nystyrä saattaa muuttaa koko ihmisen elämän..aivankuin sadusta ”prinsessa ja herne”, kun prinsessa oli niin herkkä että vaikka sillä oli metrinpaksuinen patja, hän kuitenkin tunsi sen yhden pienen herneen siellä patjan alla. Kun se oli väärässä paikassa. Niin, siis se herneenkokoinen siinä rinnassa kun laitoin vaatteita päälle. Miten nänni on valahtanut alemmaksi, niin pieni se oli. Ei se ollutkaan se, se oli joku muu ihan kivikova patti. Tiesin heti, mitä se merkitsee. En edes epäillyt olevani tietämättä. Ja sen päälle tuhatyhdeksänsataa muuta kysymystä, jotka alkavat ”entä jos”. Ensimmäinen kriisi, vielä pieni kriisi, koska mitään ei vielä edes negatiivista voi tietää..oli vielä olemassa se positiivinen mahdollisuus beningistä kasvaimesta. Aikailematta tilaamaan mammografiaa. Päivä oli tiistai, julkiselle puolelle ajan saisi vasta seuraavan viikon keskiviikolle. Soitto yksityiselle: ”Kaikki ajat varattu tälle viikolle, ensi viikon maanantai…sekin on täynnä”. Voi helvata. Sitten soitto, että yksityinen lääkäri ottaisi vastaan ylimääräisellä ajalla illalla klo 19.45, onneksi. No, eihän kukaan kuole, jos joutuu odottamaan 3 viikkoa, mutta tällaisessa tilanteessa pelkkään jännitykseenkin voi jo kuolla. Koko viikon odotin sitä tutkimusaikaa. Rinnat kuvattiin, sitten kuvattiin vielä tarkemmin se herne, suurennuslasilla oikein. Ja lääkäri otti ohuneulanäytteitä kaksi. Aspiroivia näytteitä, tarkoittaa että kysta ja paljon nestettä mukana. Minulla oli pinkit kynnet ja pinkit Lontoosta ostetut housut ja elämä hymyili, jos se olisikin vaan kysta. Lääkäri oli tosi hiljianen, sanoi vaan, että leikataan toukokuun lopussa. En sitten kuitenkaan ajatellut että se olisi pahanlaatuinen, olin vain huolissani siitä, että työt alkaisi kesäkuun alussa, että voiko sitä leikkausta siirtää. Tai että, miten pian pääsen töihin leikkauksen jälkeen. Ehkä se on ihmisen puolustusmekanismi, en sittenkään uskonut vielä siellä tutkimuspaikalla. En sittenkään halunnut uskoa. Sitten kun kävelin autoon pinkeissä housuissani , sitten vasta repesi. Itkin, ajoin ja kiroilin. Kiroilin ja itkin. Ja ajoin. Ja soitin tärkeimmille ihmisille. Ja ajoin silmät vedessä. Tiesin sen sittenkin alitajunnassani- eihän kystaa tarvitse leikata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti