Pelkoa..

Aluksi se on vain pieni siemen.  Hyvissä olosuhteissa se saa aikaa kasvaa rauhassa. Kehittää verson ja juuriversonkin. Kasvaa ja kasvaa. Alkaa kasvamaan hillittömästi.  Pelko nimittäin.

Yritän pysyä kaidalla polulla, missä ei ole pelkoa.  Tarvitsen tukevat kengät.  Peloton polku on kapea ja jyrkkäreunainen, eikä sen vieressä ole suojelusenkeleitä.  Välillä polku on vielä kapeampi jopa pitkospuinen tai silta, josta puuttuu pohjalautoja.  On vain hallittava mielensä.  Katsottava suoraan eteensä (mikä onkin kaikkein pelottavinta). Haluaisin mieluummin katsoa viistoon tai suoraan ohi.

Olen aina sanonut:"Pelko on pahempi kuin itse tilanne".  Enää en ole varma. Syövän kohdalla ainakaan.  Ihminen pelkää tuntematonta.  Jos asia tulee tutuksi, sitä ei enää pelkää. Ainakaan teoriassa. Syövän kanssa ei tule koskaan tutuksi eikä sen kanssa voi kaveerata.  Se ei ole tuttu, se on vihollinen.  Salakavala, juonikas, ovela vihollinen. Iskee silloin kun vähiten odottaa. Oikea korpisissi. Rakentelee laudoista siltoja yön pimeydessä.  Rakentelee huomaamattomasti, äänettömästi. Uusia reittejä, että voi iskeä.

Juuri silloin kun elämä hymyilee. Toivoisin niin että tämä olisi imperfektiä kaikki.

Miksi pidän blogia

Tulen samaan kysymykseen kuin Harzu blogeissaan:"Miksi pidän blogia?" ja "Miksi kerron avoimesti sairaudestani?". Itse tulin siihen päätelmään, että siksi, että minulla ei ole enää mitään menetettävää. Miksi salaisin sairauttani, joka toisaalta on jo voitettu ainakin tällä erää. Ja myös siksi, että rintasyöpään ja syöpään liittyvät kysymykset ovat melko vaikeita.  Vaikka tiedän biologiselta kannalta paljon syövästä, minulle koko maailma avautui outona. Esimerkiksi asia, että tuleeko ensin sytostaatit vai säteet? Millaisia hoidot ovat? Miten kauan sytostaateista kestää toipua, voiko niiden kanssa tehdä töitä? Miten sädehoidot vaikuttavat, voiko niiden aikana olla töissä? Mitä haittoja sädehoidot aiheuttavat? Ja niin edelleen. Kysymysten määrä oli loputon ja hain niihin tietoa lähinnä cancer.fi-sivustolta sekä vertaistuesta.

Jos syöpään ja sen hoitoihin liittyvät kysymykset ovat vaikeita, syöpä on myös tabu, josta ei paljon puhuta. Ainakaan, jos se sattuu omalle kohdalle. Tätä tabu-luonnetta pyrin myös purkamaan tässä blogissani.  Jos ihminen käy niin pohjalla, että on joutunut miettimään myös kuolemaa yhtenä mahdollisena eteentulevana vaihtoehtona, kyseinen seikka aiheuttaa halua purkautua. 

  Se aiheuttaa myös sen, että alkaa miettiä elämän tarkoitusta sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimella.  En väitä, että sairastuttuani tietäisin nyt elämän takoituksen. Voin sen tietää kyllä omalla kohdallani, ainakin hetkittäin.  Ehkä se on kyky rakastaa. Kyky rakastaa mitä tahansa, ihmisiä, eläimiä, luontoa. Kasteenraikkautta sateen jälkeen, viimekesäisiä siilen poikasia, kesäkukkia, merenrantaa, kesää.

 Rakastan kesää.  Siksi pidän nyt pientä taukoa tämän raskaan aiheen kanssa. Tämän kesän vietän terveenä.

Tukea

Jotkut ihmiset halusivat jakaa tämän "legin" eli taipaleen kanssani, toiset eivät.  Minulla ei ollut vaihtoehtoja, minun oli pakko.  Tuona mustana maanantaina mielialat eivät olleet rapoisat ja laitoinpa siihen iki-ihanaan naamakirjaankin päivityksen, mikä ehkä olisi saanut jäädä sinne laittamatta.  Tuosta päivityksestä osa ihmisistä ei pitänyt, juuri ne, jotka eivät halunneet jakaa tätä syöpätaipaletta kanssani. En tuomitse, mutten ihan ymmärräkään.
  
Sitten nousee yllättävältä taholta tähdiksi taivaalleni muutama ihminen, jotka halusivat olla tukena.  Entinen kollega, joka taitavilla käsillään neuloi minulle kolme hienoa sytopipoa ja halusi välttämättä majoittaa minut  suuren suureen 26 m2 kämppäänsä kesken hoitojen.  Entinen "tautikaveri", joka toi leivoksia kuultuaan diagnoosistani sekä ystävä, joka haki syömään, lenkille ja bileisiin huolimatta siitä, oliko päässäni kalju, huivi vai peruukki.  Sekä muutama sukulainen ja ystävä, jotka kyselivät säännöllisesti kuulumisiani. Ja tietysti oma perhe, joka joutui läheisyytensä takia koville kanssani.

Myös vertaistuki on tärkeää.  Pikkuserkkuni Helsingissä oli saanut saman diagnoosin ja oli hieman edellä hoidoissa.  Häneltä saatoin kysellä hoitojen laadusta ja sivuvaikutuksista.  Sitten kaksi muuta, nainen, joka leikattiin samana päivänä minua ennen sekä eräs ei-oululainen, samanikäinen ja yhtäaikaa kirurgin vastaanotolla.  Hänelle näytin Cancer-lehteä ja selvisi että saman asian takia oltiin liikkeellä.  Tällä reippaalla naisella mielialat pysyivät miltei koko hoitojakson aikana hyvänä.

Pienikin yhteydenotto on tärkeää, kun sairastuu syöpään.  Kaikenkaikkiaan olen kiitollinen saamastani tuesta, ilman sitä en olisi selvinnyt.