Hoidojen suunnittelu

Musta oli maanantai, kun kävin kuuntelemassa, mitä olivat varanneet minulle hoidoiksi.  Syöpälääkäri oli itse osaston ylilääkäri, keski-ikäinen nainen värikkäässä hameessaan.  Onkologin virka on niin raskas, että on hyvä, jos sitä pystyy keventämään edes värikkäillä vaatteilla.  Ihmisille joudutaan pahimmassa tapauksessa sanelemaan kuolemantuomioita.  Ja menetyksiä tulee tässäkin sodassa.  Minun tapaus ei ollut onneksi noin synkkä.

Lääkärille tämä oli jokapäiväistä kauraa, potilaalle kaikki on uutta.  "Sinun syöpä on tällainen keskinkertainen", sanoi lääkäri. Eli luokituskin oli II. "Hoidoiksi siis ensin sytostaatit 6 kertaa CEF, sädehoidot 25 kertaa sekä hormonihoito 5 vuotta".

Sytostaatteja on monenlaisia. Tämä CEF oli kolmen solumyrkyn yhdistelmä (syklofosfamidi, ebirubisiini, fluorourasiili), ja tämä oli se "helpompi" syto syöpäpalstan mukaan.  Joillekin voi tulla yhdeksänkin kertaa, minä pääsin kuudella tiputuskerralla. Vakavemmissa tapauksissa tulee kahden syton yhdistelmä 3xCEF ja 3x Taxotere. Sivuvaikutukset on osin erilaisia, osin samanlaisia.  Ikäviä kumminkin. Lääkäri sanoi:" Sivuvaikutuksina hiukset lähtevät ja tulee pahoinvointia".

Käynti oli onkologilla oli melko mutkaton eikä tarvinnut kauaa odotella käytävässä. Pelottavaa, mutta helpottavaa kuitenkin. Tiesin nyt sitten mitä on odotettavissa. Mutta vasta sitten, kun haavat olisivat kunnolla parantuneet  ja jonojen vuoksi eli siis heinäkuussa  kuuden viikon päässä leikkauksesta.

Tulokset paperilla

Palloauto toi siis kirjeen kotiin sairaalasta seuraavana päivänä.  Jos en olisi lueskellut Cancer.fi-palstaa, nuo koukerot olisivat olleet hepreaa minullekin. Er+++, Pg++, Ki-67 yli 30, Her2-, luokka II.  Aluksi tuo Her-tekijä oli näyttänyt positiivista, mutta se oli tutkittu vielä tarkemmin geeniteknologisesti. Ja tutkijana näytti olevan entinen tutkijakollega, jolle sanoin aikoinani:"Sinusta tulee hyvä lääkäri". Hän oli hyvin empaattinen ja kiva ihminen. Valitsi kuitenkin patologin ammatin ja menestyy siinä.

  Her-2 tekijä oli kuitenkin onneksi negatiivinen.  Jos se on positiivinen, se tarkoittaa ärhäkkää laatua olevaa syöpää.  Toisaalta taas, jos kasvaimessa on tuo Her-reseptori, sille on olemassa myös amerikkalaisten kehittelemä täsmälääke (Herceptin), joka ei siis kuitenkaan ole solumyrkky. Onpa kyseisen lääkkeen kehittelemisestä tehty myös elokuva (jonka nimeä en muista).

Er+ ja Pg+ tarkoittavat naishormoneista riippuvaisia syöpiä. Mokoma herne käytti hyväkseen naiseuttani ja vielä kolmella plussalla. Mutta estrogeenirippuvuus toisaalta teki siitä rauhallisemman syövän.

  Ki-67-luku tarkoittaa kasvaimen jakaantumisnopeutta. Yli 30 % on nopeakasvuinen. Samoin papillaarinen tarkoittaa nopeakasvuista, mutta se on nopeakasvuinen vain paikallisesti. Tavallaan minun onnekseni, koska herne oli pinnassa ja sen pystyi tuntemaan kädellä melko varhaisessa vaiheessa 1 cm:n suuruisena. Leikkaukseen mennessä neljä viikkoa herneen löytymisestä, se oli kasvanut 1,5 cm:iin.

Patologisia luokkia on kolme, tämä herne oli II-luokkaa.  Eli melko ristiriitainen kasvain, nopea, mutta hidas.  Yritin väännellä asiaa vaikka miten päin, ettei tulisi sytostaatteja.  Niin tässä vaiheessa minua vaivasi siis sytostaattien pelko. Kun oli juuri päässyt kuoleman ja syövän leviämisen, rinnan menettämisen ja kainaloiden tyhjennyksen pelosta.  Kun kasvain on noin pieni ja kainalon imusolmukkeet ovat puhtaat ja leikkauskin on tehty suurella marginaalilla eikä ympäröivässä kudoksessa ole syöpämuutoksia, voisi olla mahdollisuus välttää sytostaatit.

   Mutta tuo jakaantumisnopeus, pirskatti.  Se oli yli 30 %, joten sen takia kai sitten tulisi ne kauan pelätyt sytostaatit.  Ja muutenkin ampuvat syöpähoidoissa tykillä kärpästä.  Varmuuden vuoksi.  Hoidot kuulisin sitten syöpälääkärin vastaanotolla, joita oli vain  kaksi koko 9 kuukauden aikana.

Tulokset

Syöpäpotilaan elämä on yhtä odottelua, kun kaikkialla on jonoja. Syöpälääkäreitä eli onkologeja on vähän samoin patologeja, jotka tutkivat kasvaimen laadun. Ja patologisista tuloksista riippuuvat kaikki jatkohoidot.  Rajana on, että syöpäleikkauksesta saa kulua 6 viikkoa muiden hoitojen (sytostaatit) aloitukseen.  Ja minulle sanottiin, että kasvaimen laadun tulokset tulisivat neljässä viikossa (normaalisti 2 viikossa, mutta oli kesäaika).  Leikkauksessa syöpäsoluja voi joutua verenkiertoon ja pysähdyttyään jonnekin, voivat alkaa kasvaa etäpesäkkeiksi. Siksi annetaan solumyrkkyjä.

 Patologiset tulokset piti siis tulla postitse.  Odottelin siis joka päivä autoa, jossa oli sinisiä ja oransseja palloja.  Kysyin lapsilta:"Onko posti jo tullut, näitkö postiautoa?". Hermostuin, jos postin tulo viipyi ja ryntäsin heti laatikolle, kun palloauto oli käynyt.  Ei mitään.  Ei tänäänkään mitään. Ja eräs ulkopaikkakuntalainen oli saanut tulokset jo kolmessa viikossa. Mutta ei oululaiset.

Sitten oli kulunut jo neljättä viikkoa, kun minulla oli aika kirurgin vastaanotolle.  Haavoja ei enää särkenyt ja viikko leikkauksesta olin saanut jo kädet kohti taivasta.  Kainalon tunnoton aluekin oli vähemmän tunnoton.  Kirurgi tarkastaisi, olivatko haavat siinä kunnossa, että voidaan jatkohoitoja antaa. Olin parkkeeraamassa autoa sairaalan parkkihalliin, kun tuli soitto patologin tuloksista. En muista siitä soitosta mitään, kun samaan aikaan tietyömiehet viittelöivät, ettei sinne olisi saanut parkata.  En välittänyt siitä, kun oli niin tärkeä puhelu kesken. Tärkein tieto, mitä muistan oli, että ympäröivässa kudoksessa on muutoksia, mutta ei ilmeisesti pahasti. Soittaja oli hoitaja ja ei tiennyt sen kummemmin mitä se merkitsi. Saisin tulokset vielä kirjallisena samalla viikolla.

  Kirurgi tarkasti haavat ja määräsi vielä haavahoitajalle, kun vähän olivat vielä auki. Neljä viikkoa oli kulunut leikkauksesta.

Kotona

Hei, luuletteko, että tarinani on ohi. Ei suinkaan. Tämän tarinan kesto on 9 kuukautta, saman verran kun tarvitaan ihmislapsen kehittymiseen. 9 kuukautta ja se on poissa minusta. Ainakin toistaiseksi, toivottavasti iäksi.

  Olin kotiutunut. Perhe oli siivonnut ja laittanut ruokaa.  Koirakin oli innoissaan ja hyppeli päälläni ja sitä jouduttiin komentamaan. Jouduin nukkumaan puoli-istuvassa asennossa, muuten en päässyt ylös sängystä. Kipulääkkeitä söin kolme kertaa päivässä noin viikon verran ja sen jälkeen Parasetamoli alkoi oksettamaan. Sitä ei yksinkertaisesti enää voinut syödä, vaikka se onkin mahalle parempaa kuin Ibuprofeeni.

  Meillä oli tietyöt seudulla ja minulla tikattu etumus, mikä ei ollut hyvä yhdistelmä.  Autolla piti ajaa tosi hiljaa päätielle, ettei olisi tärähdellyt. 

 Haavojen parantuminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Kummassakin rinnassa haavat aukesivat kaksi senttiä.  Niiden takia jouduin käymään haavahoitajalla monta viikkoa.  Haavojen sisään laitettin vihreää Sorbact-nauhaa, mutta se oli tehotonta. Vaihdettiin hopeanitraatti-sidokseen (lapis) ja se tehosi, hitaasti kylläkin.  Joka aamu ja ilta piti vaihtaa siteet.  Pelkäsin kuollakseni, että minulle käy kuin sille naiselle, jolle oli tullut leikkauksen jälkeinen tulehdus. Eli joutuisin uusintaleikkaukseen. Sellaistakin tosiaan sattuu. Toinen syy, miksi voi joutua uudelleen leikkaukseen, ovat patologin tulokset.  Eli jos on leikattu liian pienellä marginaalilla tai/jos kasvainta ympäröivästä kudoksesta löytyy myös syöpää, silloin poistetaan koko rinta.

  Kunto leikkauksen jälkeen ei ollut mitenkään rapoinen. Jos edellisenä päivänä olin käynyt kaupassa ja pizzalla, seuraavana päivänä nukuin ainakin kolmen tunnin päiväunet.  Leikkaushaavat saattavat alkaa kiristämään ja sen takia oli laadittu voimisteluohjeet, joita piti noudattaa 2-3 kertaa päivässä.  Netistä luin, että kaksi kertaa oli optimi, kolme kertaa oli liikaa, silloin alkaisi särkemään.

  Juhannuskin tuli ja meni, en valmistellut sitä mitenkään. Olin vain turistina, kun kävimme sukuloimassa Keski-pohjanmaalla.  Se kuitenkin piristi. 

 Ennen kuin haavat olisivat parantuneet, ei voitaisi mitään hoitoja aloittaa. Ja kasvaimen patologiset tulokset olivat vielä tulematta. Niissä menisi kuulemma neljä viikkoa ja niistä riippuisivat tulevat hoidot.

Osastolla

En vielä tiennyt, mitä peitteiden alta löytyisi, kun minut kärrättiin osastolle.  Jouduin heittämään hyvästit lämpöpeitolle, mutta sain kyllä lämpöpakkauksia tilalle.  Sain olla huoneessa yksikseni. Uni ei tullut, koska tuntui kuin 5 cm paksua harppia olisi työnnetty olisi työnnetty vasempaan rintaani.  Pyysin vahvempaa kipulääkettä. Antoivat, samaa kuin miehen isälle, joka kuoli keuhkosyöpään. Hän ihmetteli outoja ääniä huoneessaan. Minä aloin näkemään jotain mustia olentoja, jotka lensivät huoneessa. Samalla kuulin kuiskauksia, mutten saanut selvää, mitä ne sanoivat. Lääkkeen aiheuttamia harhoja.
  Uni tuli.Seuraavana aamuna en päässyt itse vessaan. Molemmista kyljistä lähtivät letkut eli dreenit, jotka keräsivät nestettä ja dreenit olivat kahdessa olkalaukussa, jotka oli sidottu sängyn laitoihin. Eli sängystä poistuminen oli melko työlästä. Ensin nostat sängynpäätyä kaukosäätimellä (joka oli aluksi laitettu jalkopäähän, nouset istumaan hitaasti ja sitten avaat olkalaukkujen solmut. Laitat kengät jalkaan hitaasti, aamutakki päälle hitaasti ja olkalaukut kummallekin olalle. Samalla varot, etteivät leikkausarvet repeile. Eivät kuulemma, kun tikit ovat sisäpuolella. Ja molemmissa jaloissa oli reiteen asti yltävät leikkaussukat tukosten estämiseksi.
  Ensimmäinen päivä kului pitkälti omassa sängyssä. Syöden ja televisiota katsellen. Sängystä lähteminen kun oli niin vaivalloista ja kipeää. Hoitajat olivat nuoria. Harjoittelija onneton pudotti lähtiessään tv:n kaukosäätimeni laittialle. Sain sen ylös 30 minuutin yrittämisen jälkeen kengällä. Olisin kyllä voinut soittaa sitä kutsunappia, mutta sisu ei antanut periksi.

  Toisena päivänä yritin löytää vertaistukea osastolta. Aloin jutella naisten kanssa, aina kun arvelin, että olisiko tässä mahdollinen rintaleikkauspotilas. Ja löytyihän niitä.  Eräs nainen oli jo toisessa leikkauksessa kuukauden sisällä. Hänelle oli tehty osapoisto, mutta toukokuun helteiden vuoksi rinta oli tulehtunut ja se jouduttiin nyt poistamaan kokonaan. Hirvittävän ikävää, ajattelin. Ja tämä nainen oli aina syönyt terveellistä luomuruokaa, eikä ollut ylipainoa, siitä huolimatta syöpä oli valinnut hänet.

 Tapasin myös naisen, joka oli leikkauspäiväni leikattava potilas numero 1, minä olin numero 2. Hänen kanssaan olen pitänyt yhteyttä jälkeenpäinkin.


  Toinen yö oli huonompi. Sain vieruskaverin, joka ei kyennyt kuin ulisemaan, kun vaihtoivat siteitä jalkaan. Nukuin ehkä 2 tuntia sinä yönä. Kolmannen yön olisivat tarjonneet käytäväpaikalta, mutta halusin kotiin. Ilman dreenejä onneksi.

Herääminen

Aukaisin silmäni. Mikä ihana olo, ihana lämpö.  Olenkohan taivaassa, jos en herännytkään nukutuksesta. Sitten joku tuli huhuilemaan minulle. Mieshoitaja. Sanoi, että sinulla on lämpöpeitto.  Se oli mukava, sieltä ei olisi halunnut lähteä minnekään.

 Nyt kuitenkin kysyn sen, mitä olin takonut päähäni, että kysyn heti herättyäni. "Onko kainalo tyhjennetty imusolmukkeista?"  Sain vastauksen, mutten muistanut sitä. Kysyin taas. Hoitaja sanoi:"Olet kysynyt jo viisi kertaa". Nyt painaisin vastauksen mieleeni. Ei ole tyhjennetty. Ei, siis Ei. Mietin, tiesiköhän hoitaja sittenkään. Voiko koskaan sana "EI" tuntua noin hyvältä. Kiitos Jumalalle. Ei ole tyhjennetty merkitsee siis, että vartijaimusolmukkeista, joita oli kaksi, ei ollut löytynyt syöpää ja se todennäköisesti merkitsee myös sitä, että syöpä ei ole levinnyt. Halleluja. Pääsisin joskus poiskin tältä cancer-planeetalta. Mutta.
  Mutta sitä ennen kestäisi neljä viikkoa, että saisin lopullisen tiedon kasvasimen laadusta. Ja niistä riippuisivat tulevat hoidot. Taistelu oli sittenkin vasta alussa.

LEikkaus

Diagnoosin saamisesta leikkaukseen kesti kokonaista neljä viikkoa. Sinä aikana kaikki mahdolliset scenaariot kävivät mielessä. Ja minullahan oli nyt aikaa, kun olin siirtynyt hiljaiselle cancer-planeetalle.  Ja suorittavana ja työtätekevänä ihmisenä minut oli alennettu B- tai mahdollisesti C-luokkaan, sairas ja työtön. Ja onneton. Ei, en oikeastaan ollut onneton. Sillä vapaasta ajasta olen aina osannut nauttia.
  Leikkaus oli määrätty tehtäväksi 11.6 maanantaipäivälle.  Maanantai-leikkaus.  Vähän niinkuin maanantai-auto. No, pyyhin sen mielestä mahdollisimman nopeasti. Itse leikkausta en pelännyt, koska saisin nukkua koko sen ajan, kun kirurgit hääräilivät kroppani kimpussa. Olin ollut myös leikkauksessa, joka tehtiin paikallispuudutuksessa, se oli tuskallisempaa.
   Leikkausaika  oli klo 9 aamulla. Onneksi soittivat, että tarvitsee tulla vasta klo 11. Olen aamuäreä, mutta ei kai sillä merkitystä leikkauksen kannalta. Tapasin odotusaulassa naisen, jonka sisko leikattiin minua ennen. Tämä cancer-potilas oli ottanut sairauden tosi raskaasti. Minusta tuntui, että minä en. Vaikka olin itkenyt koko kuukauden yksikseni. Naisen sisko kertoi siitä ja oli tukena leikkaukseen asti.
  Mietin, pitikö minun odottaa jälleen 10 tuntia leikkaukseen pääsyä syömättä ja juomatta, kuten aiemmin, kun olin käynyt vaarattomammassa leikkauksessa. Siitä 10 tunnista makasin kaksi tuntia leikkauspöydällä ja olin niin kylmissäni, etteivät meinanneet löytää suonta Fentanyyliä varten.

Vaihdoin siniset leikkausvaatteet ja istuin odottamaan aulan oransseihin lepotuoleihin. Tällä kertaa en jutellut juuri kenenkään kanssa. Ja ne, joiden kanssa juttelin, olivat eri planeetalta, eivät cancer-planeetalta.

  Pääsin leikkaussaliin melko nopeasta ehkä kaksi tuntia jouduin odottamaan.  Tiesin, että kaksi naiskirurgia leikkaa minut ja kun menin saliin, siellä oli mieslääkäri ja hoitajia. Hm, maanantaileikkaus, olinkohan väärässä salissa.  Suuta kuivasi, mutteivät antaneet edes kostuttaa suuta. Nopeasti vain leikkauspöydälle, mikä oli tällä kertaa lämmitetty. Ja se mieslääkäri esitteli itsensä nukkumatiksi eli anestesialääkäriksi.  Olin pessyt käteni ja avannut pitkät vaaleat hiukseni sekä leikkauspaitani. Suoneen laitettiin valkea nukutusaine isolla ruiskulla ja naamari kasvoilla laskin yksi, kaksi, vaivoin kolme, kun filmi katkesi ja siirryin nukkumatin planeetalle.

Minullako?

Minä ja syöpä. Syöpä ja minä. Ei. Ne kaksi sanaa eivät kuulu yhteen. Elin jotain toista todellisuutta. Niinkuin apinoiden planeetta, missä apinat olivat ihmisiä ja ihmiset apinoita. Niinkuin minun pitäisi elää nyt syöpäpotilaan elämää vaikka elin terveen ihmisen elämää. Syövällä ei saa leikkiä. Saanko vielä nauraa? Jos vaikka pilkkaan syöpää, sitä hernettä.
  Ei ihme, jos läheiset ovat sekaisin, kun itsekin elää jossain toisessa ulottuvuudessa. Missä ei ole mitään muuta kuin se syöpä.  Syöpäplaneetalla.  Sehän on se tähtimerkkikin, cancer.  Ja jokainen rykäisy ja kolotus on varma merkki siitä, että syöpä on levinnyt, kun se on sitä V-luokkaakin.
  Yhtenä päivänä lapioin multaa kompostiin. Seuraavana päivänä maha oli kipeä lihaksista.  Olin lukenut syöpäpalstalta, että jollakin oli kipuja, koska rintasyöpä oli levinnyt vatsapaitaan. Sitä se mahakipu oli- olin varma, että se on levinnyt. 

Tappava tauti

Syöpä on tappava tauti. Siinäpä se.  Siinäpä minun tietoni asiasta, olin itsekin noviisi alalla.  Minä en ollut valinnut syöpää, se oli valinnut minut. Joulun jälkeen jo olin ihmetellyt merkillistä uupumusta. Ajattelin, että se johtuu työstä.  Kun oli inventointia, loppuraporttia, neuvontaa.  Yhteydenpitoa moneen eri suuntaan, että osaan lakkauttaa oman työpaikkani. Ja kuitenkin tieto siitä, että kaikki vaivannäkö oli turhaa, en saisi siitä mitään muuta kuin lopputilin.  Ei tullut edes hyvä mieli hyvin tehdystä ja loppuunasti tehdystä työstä.  Joku ehdotti, että kannattaa jäädä saikulle, jos en kestäisi olla viimeistä viikkoa töissä.  En jäänyt, olin töissä karvaaseen loppuun asti. Niin ja se uupumus, mitä tunsin koko kevään.  Heitin jollekin vitsinä, että "onkohan mulla syöpä, kun oon niin väsynyt".  Ja välillä tuli ihmeellisiä kunnon romahduksia, monenlaisia tulehduksia yhtäaikaa.
  Mitä tiesin  syövästä, en juuri mitään. Tai tiesin kyllä teoriassa. Tiesin että syöpäsolu on normaalisolu, ainoa vika siinä on se, ettei se tottele lopetuskäskyä, vaan jakaantuu ja jakaantuu. Ja senkin tiesin (olinhan tehnyt tutkielmankin syövästä), että se tuottaa kollagenaaseja, entsyymejä, jotka hajottavat tyvikalvoa. Ja tyvikalvo erottaa eri elimiä toisistaan. Suomeksi sanottuna: syöpä pystyy leviämään elimestä toiseen veren ja imuteiden välityksellä.
  Muutamaa viikkoa aiemmin elin onnelllista kevättä ja odotin kesää ja uutta työpaikkaa. Nyt odotin-kuolemaa.  Luin kaikenlaisia tarinoita netistä ja katsoin joka ikisen rintasyöpää tai syöpää käsittelevän  ohjelman.  Ja kaikissa niissä kertomuksissa kävi huonosti.  Aloin regressoitua.  Ostelin pehmoleluja ja pidin niitä kainalossa samalla kun etsin tietoa netistä ja itkin.  Mitään ei vonut tietää ennen leikkausta, tiesin vain, että kasvaimen sytologinen luokitus oli V.  Kuuntelin Loreenia, se oli riittävän synkkää musiikkia.  Kävin muutaman reissun: Ranzoa katsomassa Ranualla sekä sukuloimassa Pohjanmaalla.  Yritin unohtaa sen V-luokituksen.  Lapsille ajattelin antaa perintökorut, jos vaikka en olisi kohta niitä antamassa.
  Vähän helpotti, kun kävin kuuntelemassa leikkaussuunnitelmat. Osapoisto reduktiotekniikalla. Etumustani piirrettiin täyteen viivoja, otettiin keuhkokuvat ja verikokeet.  Pelkäsin, että keuhkoissa on jotain, mutta lääkäri sanoi, että keuhkokuvat otetaan vain nukutuksen vuoksi.  Kävin myös imusolmukkeiden värjäyksessä, missä laskimoon ruiskutetaan sinistä ainetta, joka värjää rinnan vartijaimusolmukkeet, että ne löytyvät leikkauksessa. Värjäytyminen ei tarkoita, että niissä olisi syöpäsoluja.  Yli 10 vuotta aiemmin ei ollut kyseistä vartijaimusolmuketekniikkaa, vaan kaikilta rintasyöpäpotilailta tyhjennettiin automaattisesti kainalo imusolmukkeista, nykyään vain, jos vartijaimusolmukkeissa olisi syöpää.

  Odotin siis leikkausta ja tein joka päivä kuolemaa. Ja se virtasi minusta ulos kirkkaina noroina.

Patti ja sen laatu

Yksityisellä puolella siis ja pitäis olla nopeaa..No piti mennnä noin viikko, että saan tulokset. Sieltäpäin sitten soitetaan. Sain hoitajan numeron myös, josta voin tiedustella asiaa, mutta hoitajathan eivät saa sanoa diagnooseja asiakkaille. Viikon päästä hoitaja soitti, mutten ollut langanpäässä. En saanut hoitajaa kiinni  sitten kolmeen päivään.  Huolestuin. Sitten hoitaja soitti minulle -Espanjasta lomalta. Huolestuin vielä enemmän. Eihän kukaan soita ulkomailta sinulle tällaisissa asioissa, elleivät ne ole tosi kiireellisiä. Hoitajalla oli kuitenkin vain sellaista asiaa, että lääkäri soittaa sitten seuraavana tiistaina, jos patologin tulokset on valmiit. Yleensä, jos sinulle soitetaan eikä siis laiteta tietoja kirjeellä, voi varautua pahimpaan. Sen verran olen terveydenhuollossa toiminut itsekin

Sitten tuli se tiistai, mitä olin odottanut sydän kylmänä (miksi kaikki tärkeä tapahtuu aina tiistaina?). Lääkäri soitti tosi myöhään, kello taisi käydä jo kuutta. Tuskallinen päivä. Rauhallinen, mukava naislääkäri. Kysyi, olenko yksin ja voinko istuutua. Olin ollut koko päivän suunnilleen yksin naulattuna puhelimeen kiinni. Laitoin makuuhuoneen oven kiinni ja istuin alas ja minulla oli myös kynää ja paperia, sen olin oppinut töissä, että aina pitää olla kynä ja paperi valmiina. Mukava naislääkäri sanoi:”SE on-(-tauko) –pahanlaatuinen”. Tiesin sen jo ennalta, romahdus oli jo käyty läpi, en edes itkenyt eikä heikottanut ehkä huimasi vähän. Lääkäri jatkoi:”Se on papillaarinen intraduktaalinen karsinooma. Papillaarinen on hyväennusteinen ja kyllä tästä selvitään”. Yritin kysyä, onko sillä mitään luokitusta, kun yleensä solutyypit luokitellaan I-III tms. Ei alkanut sanomaan. Tiedän, että lääkärit sanovat vain kaikki positiiviset asiat ja varsinkin jos ilmoittavat asian puhelimessa.

Soitin vielä monta kertaa hoitajalle tuosta työasiasta, minunhan piti mennä töihin kesäkuun alusta paikkaan, johon olin jo tutustunut, mutta missä en ollut koskaan ollut aiemmin töissä. Ja olin vihdoin saanut Oulusta töitä!!  Halusin myös mustaa valkealla tuosta patologin lausunnosta. Olen ollut syöpäyhdistyksen patologian labrassa kesätöissä, että jotain tiesin asioista ja luokituksista. Ehkä minun ei olisi kannattanut pyytää sitä paperia. Kun sain sen, soluluokitus oli V– eli pahin mahdollinen.

Patti

Niin ja siitä naiseudesta (tai sen puutteesta) pääsenkin varsinaiseen asiaan. Eli siitä miten yksi herneenkokoinen nystyrä saattaa muuttaa koko ihmisen elämän..aivankuin sadusta ”prinsessa ja herne”, kun prinsessa oli niin herkkä että vaikka sillä oli metrinpaksuinen patja, hän kuitenkin tunsi sen yhden pienen herneen siellä patjan alla. Kun se oli väärässä paikassa. Niin, siis se herneenkokoinen siinä rinnassa kun laitoin vaatteita päälle. Miten nänni on valahtanut alemmaksi, niin pieni se oli. Ei se ollutkaan se, se oli joku muu ihan kivikova patti. Tiesin heti, mitä se merkitsee.  En edes epäillyt olevani tietämättä. Ja sen päälle tuhatyhdeksänsataa muuta kysymystä, jotka alkavat ”entä jos”. Ensimmäinen kriisi, vielä pieni kriisi, koska mitään ei vielä edes negatiivista voi tietää..oli vielä olemassa se positiivinen mahdollisuus beningistä kasvaimesta. Aikailematta tilaamaan mammografiaa. Päivä oli tiistai, julkiselle puolelle ajan saisi vasta seuraavan viikon keskiviikolle.  Soitto yksityiselle: ”Kaikki ajat varattu tälle viikolle, ensi viikon maanantai…sekin on täynnä”.  Voi helvata. Sitten soitto, että yksityinen lääkäri ottaisi vastaan ylimääräisellä ajalla illalla klo 19.45, onneksi. No, eihän kukaan kuole, jos joutuu odottamaan 3 viikkoa, mutta tällaisessa tilanteessa pelkkään jännitykseenkin voi jo kuolla. Koko viikon odotin sitä tutkimusaikaa. Rinnat kuvattiin, sitten kuvattiin vielä tarkemmin  se herne, suurennuslasilla oikein. Ja lääkäri otti ohuneulanäytteitä kaksi. Aspiroivia näytteitä, tarkoittaa että kysta ja paljon nestettä mukana. Minulla oli pinkit kynnet ja pinkit Lontoosta ostetut housut ja elämä hymyili, jos se olisikin vaan kysta. Lääkäri oli tosi hiljianen, sanoi vaan,  että leikataan toukokuun lopussa. En sitten kuitenkaan ajatellut että se olisi pahanlaatuinen, olin vain huolissani siitä, että työt alkaisi kesäkuun alussa, että voiko sitä leikkausta siirtää. Tai että, miten pian pääsen töihin leikkauksen jälkeen. Ehkä se on ihmisen puolustusmekanismi, en sittenkään uskonut vielä siellä tutkimuspaikalla. En sittenkään halunnut uskoa. Sitten kun kävelin autoon pinkeissä housuissani , sitten vasta repesi. Itkin, ajoin ja kiroilin. Kiroilin ja itkin. Ja ajoin. Ja soitin tärkeimmille ihmisille. Ja ajoin silmät vedessä. Tiesin sen sittenkin alitajunnassani- eihän kystaa tarvitse leikata.

Tauti

Tämä on tautikertoimusta ja aivan ensimmäinen blogini. Eli harjoitusblogi.  Eikä tämä ole pitkä, koska haluan tietää, miltä tämä nyt sitten näyttää. Jatkoa tulee sitten pidemmästi. Ja ensinnäkin se, että olen tottunut kirjoittamaan vihkooni mustekynällä enkä koneella, joka sijaitsee kodin keskeisemmällä paikalla eli keittiön pöydän kulmalla. Niin, ja se johtuu siitä, että naisilla ei yleensä ole kodissa omaa tilaa, saatikka omaa huonetta, ei. Mutta- naisilla on kuitenkin pää ja ajatuksia, joita kukaan ei voi omistaa eikä hallita kuin nainen itse. Niin ja siitä naiseudesta onkin helppo aasinsilta tuohon tautiin, mikä sekin on vain naisten ja osa naiseutta. Tai sen menetystä.